Nyt se on täynnä. Olen aivan täynnä äitiyttä ja vaimoutta. Suurperheessä äitiys on rätin vartena olemista, tiskaamista, pyykkämistä, tavaroiden keräämistä ja alusta alkaa taas. Miksi olen tässä tilanteessa?

 

Miksi minä jonka olisi viimeiseksi teinivuosina kuvitellut hankkivan yhtään lapsia on nyt viiden lapsen äiti ja kuudennnen odottaja?Onko syynä yksinäinen lapsuus ja vanhempien traumaattinen ero? Niin.

 

Kyllä tätä traumatisoitunutta omaa lapsuutta ja nuoruutta on nyt hoidettu ja perhettä on kasattu yksinäisyyden ympärille niin paljon että välillä tuntuu että siihen tukehtuu. Jokaisella  on minulle asiaa. Ja kun lapset ovat nukkumassa on koirien vuoro ja miehen. Missä on minun aikani?

Rikkautta. Sitähän tämä eittämättä synnyttää. Rikasta mutta niin perhanan raskasta - aina toisinaan. Tai ehkä koko ajan. Mutta jos sitä koko ajan ajattelisi ei sitä jaksaisi. Ja nyt ei ole edes mitään suuria projekteja käynnissä, mitä nyt talonrakennus mutta se on enemmänkin Miehen huoli.

Suurperheelliset ovat aika yksinäistä väkeä. Etenkin uus-suurperheelliset joilla ei helluntaiherätysukua ympärillä. Mentaliteetti suvulla on:  Itse ovat hankkineet joten itsepä taakkansa kantakoot. Ei ole sukua arjessa läsnä ei. Eipä ole ollut vaikka kuusi ensimmäistä äitiysvuotta olin säädyllisesti kahden lapsen äiti. Ei silloin etenkään, sillä en kai edustanut mitään kunnioitettavaa. Olinhan silloin kahden lapsen äiti, avoliitossa ja opiskelijana.

 

Suurperheellisten yksinäisyys syntyy kiireestä. Ei ole aikaa eikä aina voimiakaan pitää yhteyttä ystäviin. Uusperheessä taas kummankin ystävät tuntuvat vierastavan. Ehkäpä meillä ei vain ole ollut kovin hyviä ystäviä. Siis en tarkoita etteikä ystävät ole ihmisinä hyvinä mutta ystäväsuhteemme ei ehkä ole ollutkaan aitoja.

Onneksi on kuntoilu johon voi purkaa tätä v.....ta aina kun se pahastai iskee. Ja muulloinkin. Vielä voi masun kanssa juosta vaikka alkaa se jo vähän painaa. Ja rinnat. Jestas. Niistä en viitsi puhuakaan.

 

Niin sitä vaimoutta. Sitäkin olin täynnä. Perisyntini on riittämättömyyden tunne, joka tässä elämäntilanteessa kyllä tulee työstetyksi. Harva se päivä. Miehelläkin on mitta täynnä vaimouttani. Olemme siis riidoissa. Jälleen. Kaksi lasta viidestä ei ole hänen perimästään. Historia painaa toisinaan. Ja minä syyllistyn. Miten kompensoin tämän puutteen itsessäni?

Historiallemme emme jälkikäteen voi mitään. Voimme kuitenkin tehdä työstä sen eteen, että opimme ymmärtämään itseämme historian valossa. Parisuhteessa vertaillaan jatkuvasti. Kumman tekemiset tai tekemättä jättämiset ovat merkittävimpiä. Riidat joissa punnitaan ja arvotetaan elämää ovat helvetin lapsellisia. Toisen syyllistäminen siitä mitä toinen on toiselle synnyttänyt toimillaan kannettavaksi on riidoissa turhaa. Jokaisen pitää itse miettiä miten paljon on valmis kantamaan.  Olemme lopulta itse itsellemme vastuussa omasta elämästämme ja tilanteestamme. SEn jälkeen kun varpaat eivät enää mahdu saman pöydän alle. Sen jälkeen voimme todeta että parisuhde ei enää tuo meille riittävästi lisäarvoa. Siihen saakka pitänee vain todeta että harmittaa, väsyttää ja satuttaa. Voimmeko yrittää yhdessä rakentaa?

 

En tarkoita etteikö saisi tuntea että parisuhteessa maksaa enemmän yhdessäolon rakentamisesta kuin toinen. Mutta riitely siitä kumman taakka on ollut yhteisen historian saatossa raskaampi on turhaa. Kumpikin kai kokee sen omasta todellisuudestaan käsin raskaaksi ja niiden yhteismitallisuus eli objektiivinen vertaaminen on mahdotonta.

Nyt kysyy Esikoinen miten lapaluuta venytetään. 

Vauvan liikkeet tuntuvat joka päivä selvemmin ja selvemmin. Viikolla olimme mustikassa ja poimimme 15 litraa. Nyt jäi oikea mustikkamania päälle ja pitäisi vielä saada hieman lisää....

Uusi aupair on tulossa viikon päästä ja jotenkin en osaa orientoitua hänen tuloonsa lainkaan. Vanhakin pyysi päästä käymään kylässä, juuri samana viikonloppuna. Ei ehkä hyvä idea. Tuo aupairin hyödyllisyys on vähän niin ja näin. Edellinen oli todella tiukasti ohjattavaa mallia joka tarkoittaa sitä että mitään ei tapahtunut - ei mitään - ellei erikseen pyytänyt tekemään. Jos pyysin häntä tiskaamaan niin saattoi tiskata osan ja jättää osan tiskaamaan. Ja ihan sattumankauppaa se on minkälainen aupair sieltä tulee, sen näkee vasta ajan kanssa. Mutta jospa uusi olisikin nyt aktiivisempi.

Jotenkin ei nyt vain jaksaisi tutustuttaa uutta aupairia ympäristöön ja perheeseen. ´Mistäköhän sitä saisi voimia?

Esikoiselle on tulossa loistava mahdollisuus vuokrata upeasta hevosesta osa. Itse asiassa koko perhe saa käyttää heposta. Se on ihan hienoa sillä kakkosenkin on syytä aloittaa harjoittelu omaa hevostamme varten. Ratsastuskoulussa kun ei juuri hevosen hoitoa opi vaan sitä oppii vain oikeasti tekemällä ja olemalla hevosen kanssa. Olemme luvanneet, että ensi syksynä ostamme oman hevosen. Onhan meillä ollut yksi jo aiemminkin mutta nyt aion minä pitää järjen ostopäätöksessä enkä ostaa säälistä tai viitseliäisyyden puutteesta ensimmäistä vastaantulevaa.

Itsellä on kova ikävä hevosen selkään. En ole uskaltanut ratsastaa juurikaan raskausaikoina. Vitosta odottaessa taisin ratsastaa 15 viikolle mutta silloin olikin oma. En usko että osaisin antaa itselleni anteeksi jos putoaisin ja raskaus keskeytyisi sen takia. Mutta hinku ratsastamaan on kova! Ja nyt kun ei ole omaa pollea niin ei pääse edes olemaan heppojen kanssa raskausaikana.

Elokuu on alkanut. Ihanaa! Minä olen syysihminen. Viilenevät illat ja satokausi ovat parasta aikaa. Pian pääsee omenien kimppuun. Se tietää omenapaistosta, omenapiirakkaa ja -hilloa.

Jokaisessa raskaudessa käy näin. Koen itseni vajavaisena. Vajavaisena kelpaamaan työelämään. Työelämässä pitää olla hyvässä fyysisessä kunnossa ja vakuuttaa muille olevansa dynaaminen ja kyvykäs toimimaan tilanteessa kuin tilanteessa.

Raskaana sana jo itsessään kertoo ettei asia kuitenkaan tässä siunatussa tilassa ole niin. Raskaana oleva on raskas, ulospäin jähmeä ja odottavassa tilassa. Ulkoinen eteneminen on hidastunut tai joskus jopa pysähtynyt. Sisällä taasen tapahtuu.

Raskaus ei kuitenkaan sovi työelämään. Asiakkaiden huomio kiinnittyy sinun asiasi sijasta kasvavaan vatsaan ja tapaamisten ja tilaisuuksien buukkaamisessa tulee koko ajan pitää mielessä DL. MIten myyt itseäsi asiakkaalle jos joudut kuitenkin katkaisemaan myyntiprosessin äitiysloman ajaksi. Lokakuun asiakaskäynnit varmasti sujuvat sitten tyyliin: "Oli kiva tavata. Jatketaan vuoden kuluttua tästä mihin jäätiin. Enpä nyt myy sinulle mitään koska en kuitenkaan pysty mitään sinulle toimittamaan kevääksi."

Olen siis yrittäjä, joka myy omaa työpanostaan. Ihan siis joudun olemaan fyysisesti läsnä myymissäni tuotteissa. Ei ole helppoa tässä tilanteessa ei...Yrittäjien raskautuminen synnyttää kyllä paineita, sillä yrityksen ovien sulkeminen kokonaan ei oikein ole mahdollista. No olen kyllä jo myynyt alkukesälle 2010 muutamia päiviä, täytyy yrittää saada vauvalle hoitaja, joka tuo hänet imetykseen välillä.

Muutoinkin raskaana oleviin suhtaudutaan työelämässä kuin vajaaälyisiin. Tosin kyllähän sitä hajamielisyyttä on ilmassa mutta ei se sentään työkyvyttömäksi tee. Ja kun yritän todistella olevani alani asiantuntijoiden parhaimmistoa niin hankalaahan se on. Ehkäpä voisin teettää itselleni työpaidan tekstillä: "Olen toki raskaana mutta aivotoiminta on jäljellä."

 

Miten kummassa paino nousee joka raskaudessa saman verran vaikka tekisi mitä! Nyt käyn juoksemassa kolme-neljä kertaa viikossa 40 minuuttia ja kävelyllä kolmesti ja silti paino nousee. Ilmeisesti muhun on ohjelmoitu tietty painonnousu vaikka tekisin mitä. Tosin jokaisen raskauden jälkeen olen kyllä palautunut normaalipainoon puolessa vuodessa. Ehkäpä luontoa vastaan on turha taistella.

Lapset ovat jo alkaneet työstää uutta tulokasta puhumalla siitä. "Mulle on tulossa äidin mahasta pikkuveli ja siksi ensi kesänä ei mennä Särkäniemeen", totesi poika. MItähän hän tuumaa jos pikkuveljellä onkin latitokselta tultaessa vääränmerkkiset pelivälineet.

Rakennusprojekti on käynnistynyt. Jouluna pitäisi olla uusi talo harjakorkeudessa ja vesikatto päällä. Asuntomessuilta ei paljon ideoita herunut. TV-talosta löytyi hieno tiiliseinä, josta saimmekin idean laittaa vaaleaa tiiltä porraskuilun ja keittiön välitilan seinään. Uudesta talosta tulee täysin toisenlainen kuin nykyisestä kovasta ja kiiltävästä kivitalostamme. Hieman yritän itseäni jarrutella pintamateria ideoinnin suhteen. Muistissa on vielä pääsiäisen keltainen teepannu, joka oli ensimmäisen raskauteni aikana mielestäni aivan mahtavan pirteä ja syötävän suloinen.

Talosta tulee tummanharmaa ja käytämme tummanruskeaa puusäleikköä paljon julkisivussa. Rakennusneliöitä tullaan käyttämään melkein 300! Mutta eipähän tarvitse tilanpuutteessa elää. Sisällä tullaan käyttämään paljon erilaisia pintamaterioita. Puuta ja kiveä. Ja keittiöstä haluan ihanan kotoisen ja lämpimän nykyisen valkoisen ja kiiltävän sijaan.

Masu elää nyt aikalailla itsenäistä elämää. Jotakin pientä liikehdinitää on jo tuntunut mutta nyt ollaan siinä raskauden vaiheessa jossa pahoinvointi on helpottanut ja masu ei vielä ole liian suuri. Nyt saa hetken hengähtää ja ajatella jotakin muuta kuin raskautta. Tosin taidan olla jo niin vanha konkari että omasta mielestäni masuni on vielä aika pieni. Onneksi kotona pikkukädet ja isommat suut muistuttavat että: "Äiti sun masu on jo kasvanut!"

 

Kuudetta odottaessa sitä kuvittelisi jo muistavansa mistä raskaudessa olikaan kyse. Jokainen kerta on kuitenkin ainutlaatuinen sillä raskauden ajan kokemuksien tulkinta muuttuu oman itsen muuttuessa ajan kuluessa.

Viikkoja on nyt takana 14 ja masu näkyy jo selvästi. Ensimmäiset vauvan liikkeet ovat jo tuntuneet. Tämän raskauden kohdalla ne ovatkin olleet erityisen onnentäyteisiä, sillä raskauden alku oli hyvin raskasta aikaa.

Väitöskirjaa piti alkaa työstää hyvin aktiivisesti ja elämässä oli muutenkin aikalailla suunnitelmia joihin ei vauva kuulunut. Kaikki vauvatarvikkeet oli jo annettu eteenpäin mutta elämähän ei aina mene suunnitelmien mukaan. Toisilla ei sitten koskaan:)

Systeemiteoria näyttää toteutuvan myös omassa elämässäni. Tavoitteet eivät loppujen lopuksi olekaan niitä pisteitä joissa täyttymys saavutetaan vaan matka tavoitteiden välillä. Aina reitti tavoitteesta toiseen ei kulje suoraa tietä mutta loppujen lopuksi perille on aina päästy. Useimmiten perille päästessä huomaa, että reittivalinta olikin alkuperäistä suunnitelmaa antoisampi.