Nyt se on täynnä. Olen aivan täynnä äitiyttä ja vaimoutta. Suurperheessä äitiys on rätin vartena olemista, tiskaamista, pyykkämistä, tavaroiden keräämistä ja alusta alkaa taas. Miksi olen tässä tilanteessa?
Miksi minä jonka olisi viimeiseksi teinivuosina kuvitellut hankkivan yhtään lapsia on nyt viiden lapsen äiti ja kuudennnen odottaja?Onko syynä yksinäinen lapsuus ja vanhempien traumaattinen ero? Niin.
Kyllä tätä traumatisoitunutta omaa lapsuutta ja nuoruutta on nyt hoidettu ja perhettä on kasattu yksinäisyyden ympärille niin paljon että välillä tuntuu että siihen tukehtuu. Jokaisella on minulle asiaa. Ja kun lapset ovat nukkumassa on koirien vuoro ja miehen. Missä on minun aikani?
Rikkautta. Sitähän tämä eittämättä synnyttää. Rikasta mutta niin perhanan raskasta - aina toisinaan. Tai ehkä koko ajan. Mutta jos sitä koko ajan ajattelisi ei sitä jaksaisi. Ja nyt ei ole edes mitään suuria projekteja käynnissä, mitä nyt talonrakennus mutta se on enemmänkin Miehen huoli.
Suurperheelliset ovat aika yksinäistä väkeä. Etenkin uus-suurperheelliset joilla ei helluntaiherätysukua ympärillä. Mentaliteetti suvulla on: Itse ovat hankkineet joten itsepä taakkansa kantakoot. Ei ole sukua arjessa läsnä ei. Eipä ole ollut vaikka kuusi ensimmäistä äitiysvuotta olin säädyllisesti kahden lapsen äiti. Ei silloin etenkään, sillä en kai edustanut mitään kunnioitettavaa. Olinhan silloin kahden lapsen äiti, avoliitossa ja opiskelijana.
Suurperheellisten yksinäisyys syntyy kiireestä. Ei ole aikaa eikä aina voimiakaan pitää yhteyttä ystäviin. Uusperheessä taas kummankin ystävät tuntuvat vierastavan. Ehkäpä meillä ei vain ole ollut kovin hyviä ystäviä. Siis en tarkoita etteikä ystävät ole ihmisinä hyvinä mutta ystäväsuhteemme ei ehkä ole ollutkaan aitoja.
Onneksi on kuntoilu johon voi purkaa tätä v.....ta aina kun se pahastai iskee. Ja muulloinkin. Vielä voi masun kanssa juosta vaikka alkaa se jo vähän painaa. Ja rinnat. Jestas. Niistä en viitsi puhuakaan.
Niin sitä vaimoutta. Sitäkin olin täynnä. Perisyntini on riittämättömyyden tunne, joka tässä elämäntilanteessa kyllä tulee työstetyksi. Harva se päivä. Miehelläkin on mitta täynnä vaimouttani. Olemme siis riidoissa. Jälleen. Kaksi lasta viidestä ei ole hänen perimästään. Historia painaa toisinaan. Ja minä syyllistyn. Miten kompensoin tämän puutteen itsessäni?
Historiallemme emme jälkikäteen voi mitään. Voimme kuitenkin tehdä työstä sen eteen, että opimme ymmärtämään itseämme historian valossa. Parisuhteessa vertaillaan jatkuvasti. Kumman tekemiset tai tekemättä jättämiset ovat merkittävimpiä. Riidat joissa punnitaan ja arvotetaan elämää ovat helvetin lapsellisia. Toisen syyllistäminen siitä mitä toinen on toiselle synnyttänyt toimillaan kannettavaksi on riidoissa turhaa. Jokaisen pitää itse miettiä miten paljon on valmis kantamaan. Olemme lopulta itse itsellemme vastuussa omasta elämästämme ja tilanteestamme. SEn jälkeen kun varpaat eivät enää mahdu saman pöydän alle. Sen jälkeen voimme todeta että parisuhde ei enää tuo meille riittävästi lisäarvoa. Siihen saakka pitänee vain todeta että harmittaa, väsyttää ja satuttaa. Voimmeko yrittää yhdessä rakentaa?
En tarkoita etteikö saisi tuntea että parisuhteessa maksaa enemmän yhdessäolon rakentamisesta kuin toinen. Mutta riitely siitä kumman taakka on ollut yhteisen historian saatossa raskaampi on turhaa. Kumpikin kai kokee sen omasta todellisuudestaan käsin raskaaksi ja niiden yhteismitallisuus eli objektiivinen vertaaminen on mahdotonta.
Nyt kysyy Esikoinen miten lapaluuta venytetään.
